Pehr Evind Svinhufvud (15.12.1861-29.2.1944) nimitettiin vuonna 1908 Lappeen kihlakunnan tuomariksi ja hän osti perheensä kodiksi edeltäjänsä, laamanni Thome'nin rakennuttaman Kotkaniemen kartanon Luumäen Toikkalan kylästä Kivijärven rannalta.

Ponnekkaana Suomen suuriruhtinaskunnan oikeuksien puolustajana hänet 25.11.1914 vangittiin ja karkotettiin Siperiaan.
Venäjän vallankumotuksen jälkeen hän palasi Suomeen ja sai sankarin vastaanoton. Hänestä tuli ensin prokuraattori ja sitten itsenäisyyssenaatin puheenjohtaja. Svinhufvudin antama itsenäisyysjulistus hyväksyttiin eduskunnassa 6.12.1917.

Kansalaissodan aikana Ukko-Pekka onnistui pakenemaan Helsingistä Tallinnan kautta Saksaan. Hänen kotinsa Kotkaniemi oli Suomen kansanvaltuuskunnan johtamien joukkojen (punaisten) hallussa ja ryöstettiin pahoin. Vv. 1931-1937 P.E. Svinhufvud toimi Suomen tasavallan kolmantena presidenttinä.
 
Väliväylä ja sitä pitkin Saimaalta Kotkaan matkanneet tukit kulkivat Svinhufvudien kodin, Kotkaniemen ohi. Svinhufvud toimi puutavarayhtiö W.Gutzeit & co:n/Enso-Gutzeit Oy:n hallintoneuvoston puheenjohtajana vv. 1920-1930. Väliväylällä uitettiin vuosina 1890-1963. Vain kansalaissodan jälkeisenä kesänä 1918 väylällä oli hiljaista.

Ukko-Pekka oli innokas kala- ja metsämies. Uittomiesten ja valtiomiehen reitit sivusivat toisiaan silloin tällöin Kivijärvellä. Svinhufvud ei vaatteilla koreillut. Presidenttinä ollessaankin hän teetti pukunsa Taavetin räätärillä. Kotkaniemen ja Jängyn rannoilla hän kulki paikatuissa sarkahousuissa ja karvareuhka päässä. Paikkakuntalaiset tunsivat hänet, mutta väärinkäsityksiäkin sattui.

Kerran keväällä eräästä höyrylaivasta puuttui tilapäisesti hakamies. Kippari näki arkisesti pukeutuneen miehen kävelevän rannalla ja huhuili häntä töihin. Mies sanoi, ettei ehdi, mutta kehotti pyytämään pellolla työskentelevää miestä hommiin. Peltomies tuli pahimman kiireen ajaksi ja kippari kysyi, miksi työ ei kelvannut vanhemmalle miehelle. Kotkaniemen pehtori vastasi tähän, että ei ne presidentit yleensä uitoille jouda.

Ukko-Pekka oli erinomainen ampuja. Salajärveltä hän sai kerran samalla reissulla 23 sorsaa. Uittomiehet tottuivat veneensä kanssa kalassa kulkevaan presidenttiin. Kerran ainakin Ola-laiva vei myrskyn yllättämän Svinhufvudin kotiin.

23.11.2014 muisteltiin teatterin keinoin Luumäen aseman seudulla entisen käräjätalon pihalla P.E. Svinhufvudin pidättämistä ja kuljettamista Viipurin lääninvankilaan. Näytelmän kirjoitti Pekka Siiropää ja näyttelijöiden joukossa oli entisiä uittomiehiä (mm. Arvo Laari ja Martti Nurkka). Kuvat: Hilkka Mattila

Ukko-Pekkaa esitti hänen pojanpoikansa kirkkoherra Heikki Svinhufvud

Jumala ompi linnamme ja Maamme laulut kajahtivat kuten 100 vuotta aikaisemmin

 

Väliväylän varrella on tehty myös urheiluhistoriaa. 1950-luvun loppupuolella Valkealan Kepsunvirralla oli maailman ensimmäinen kesähyppyrimäki.
Mäkihyppyvalmentaja Lasse Johansson rakensi kirvesmies Asser Kolpon kanssa kotipihansa kalliolle kesähyppyrimäen. Latu-ura tehtiin hartsikarkalevystä. Hyppyri oli noin 3,5 metriä korkea. 70 cm pituisiin laudasta tehtyihin suksiin laitettiin sivuihin halkaistut muoviputket.
Hyppääjä laski mäestä sen aikaisessa normaalissa vauhtiasennossa ja hyppyrille tultaessa otettiin suoja-asento. Siinä vaiheessa sukset irtosivat, putosivat veteen ja hyppääjä tuli pää edellä veteen.
Kepsunvirralla kesäleireili mäkihyppääjiä Kuopiosta, Mikkelistä, Lahdesta ja Kouvolasta. Vesimäessä harjoittelivat mm. Eino Kirjonen, Aulis Kallakorpi ja Matti Pitkänen.
Norjalaisia ja amerikkalaisia mäkivalmentajia kävi ihmettelemässä suomalaista kesähyppyrimäkeä. Siitä oli laaja artikkeli mm. Time-lehdessä.
Mäenlaskua harjoiteltiin pääasiassa viikonloppuina, kun uitto ei ollut käynnissä.

Tukkilaiset olivat etupäässä urheilullista väkeä. Ruokatuntien lopuksi tai jos töistä oli muuten taukoja (esim. viiveitä hinauksissa) niin kilpailtiin vauhdittomissa hypyissä tai työnnettiin kuulaa. Sukellettiin pitkiä matkoja tukkien alta ja harjoiteltiin tukkilaiskisoja varten.

Ensimmäiset tukkilaiskisat pidettiin vuonna 1949 Kuhmossa. Ne olivat urheilua sekä kansanperinnettä. Alkuaan kilpailtiin uittoyhdistysten välillä.Todelliset työolot; kylmyys, majoituksen ankeus ja ammattisairauksien kierteet unohtuivat, kun kilpailijat panivat parastaan tukkilaisnäytöksissä ja -kisoissa.


Väliväylällä pidettiin omia kisoja pääasiassa Tirvalla. Ne olivat mieskohtaisia sekä työnjohtajapiirien välisiä joukkuekilpailuja. Kilpailulajeina olivat sumallajuoksu, puomillajuoksu ja tukilla melonta. Vuoden 1950 kisoissa voitti Lakkalan joukkue, toisena oli Tirvan joukkue ja kolmantena Jokelan joukkue. Tukkilaismestaruuden voitti Tirvan Toivo Gardemester.
Seuraavana vuonna molemmat mestarit Toivo Gardemesteri sekä Lakkalan joukkue uusivat mestaruutensa. Tosin Lakkalan Martti Vainonen ja Unto Nyyssönen antoivat mestari Gardemesterille hyvän vastuksen. Kilpailulajeihin oli tullut lisää keluaminen. Kisojen kuninkuuslajiin, ränninlaskuun otti osaa viisi kilpailijaa, joista voiton vei Paavo Ukkola Tirvalta. Yleisöä oli kisoja seuraamassa noin 2000 henkilöä.
Lappeenrannan seudun metsämiesjärjestöjen pitämissä Karhusaaren tukkilaiskisoissa vuonna 1952 mestaruuden voitti Pentti Markkanen Tirvalta. Mukana oli kilpailijoita Enso-Gutzeitilta, Wahl-, Kaukas-, Rauma-Repola- ja Karjalan Metsätuote-yhtiöiltä.
Vuoden 1953 Kymenlaakson tukkilaiskisat pidettiin Kymin Laajakoskella. Yleisöä oli paikalla noin 5000 henkilöä. Mestaruuden voitti Unto Nyyssönen Enso-Gutzeitilta. Seuraavina olivat Viljam Punkkinen ja Risto Jokinen.
Vuonna 1954 Etelä-Saimaan metsämiesjärjestöjen kisoja Vuoksen satamassa seurasi noin 2000 henkilöä. Nuorin osanottaja oli 15-vuotias ja vanhimmat nelikymppisiä. Koskenlaskua ei näissä kisoissa ollut. Kilpailulajit olivat sestominen, puomillajuoksu, sumajuoksu ja keluaminen.  Mestaruuden voitti Unto Nyyssönen. Seuraavina olivat Teuvo Vanhalakka , Olavi Halinen ja Viljam Punkkinen.
Vuoden 1955 Kymenlaakson tukkilaiskisoja Elimäen Korialla seurasi yli 5000 henkilöä. Yleismestaruuden voitti E-G:n Unto Nyyssönen, joka silloin ainoana pystyi näytösluonteisesti tekemään hyväksyttävän tukkilaisvalan.
Savitaipaleen Partakoskella kisattiin vuosina 1955 ja 1957. Vuoden 1955 mestari oli E-G:n Teuvo Vanhalakka ja vuonna 1957 hauholainen Onni Valkama. Hän voitti myös samana vuonna pidetyt Karhusaaren tukkilaiskisat.
Tukkilaiskisoissa menestyneet "metsien mannekiinit" olivat haluttuja esiintyjiä erilaisissa kesäjuhlissa ja maatalousnäyttelyissä. Rohkeat miehet, kuohuvat kosket ja virtaavat pöllit olivat työn romantisoitu kulissi. Tukkilaiskisoja pidettiin kesän parhaaseen aikaan, juhannuksena ja kesäkuun lopulla. Vakiokilpailulajien lisäksi niissä oli joukkueille uinti-, soutu- ja köydenvetokilpailuja. Taukokohdissa viihdytettiin yleisöä laulu- ja musiikkiesityksillä.
Uittotyön vähetessä myös tukkilaiskisat hiipuivat.

Mauri Hastin ja Pekka Lankon toimittamassa kirjassa "Me tulemme taas" (Pohjolan Painotuote Oy/Rovaniemi 2009) on runsaasti tietoa valtakunnallisista tukkilaiskisoista.

Viljam Punkkinen koskenlaskussa Korialla Kuva: Kannuskosken marttojen kokoelmat

Korian tukkilaiskisojen yleisöä Kuva: Maila Suden kokoelmat

 

 

Tirvan kisoissa vuonna 1955 uittotyönjohtaja Tauno Keppo puomijuoksussa Kuva: Matti Eronen

Keluamiskilpailussa Risto Palmu ja P Markkanen Tirvalla vuonna 1955 Kuva: Matti Eronen

Kisayleisöä Tirvalla Kuva: Matti Eronen

SYKSY SAAPUI JA TUMMENI JO ILTA,
TUKIT LOPPUIVAT VIRRAN RANTAMILTA

Uittojen aikana Väliväylän tukit piti saada Kymijoelle lokakuun alkuun mennessä. Tietysti
syksyn eteneminen ja jäätilanne vaikutti uiton lopettamispäivään.

Kouvolan Sanomat kirjoitti 9.11.1940: " Myöhälle jatkunut syksy on vaikuttanut sen,
että suunniteltu määrä puita on saatu kuljetetuksi Luumäen-Valkelan uittoväylällä ilman
jäävaikeuksia. Viimeiset tukit, ns. "hännät" ovat juuri lipumassa Jyräältä Lappalanjärvelle,
josta ne nopeasti solutetaan varsinaiseen Kymijokeen."

Varsinaisen uiton loputtua miehet tekivät vielä ns.rannankeruun. Karanneet tukit kerättiin
rannoilta "tikkelilitkoihin". Tikkakoukun lyönnissä tukin päähän käytettiin vasaraa tai
muuta vastaavaa lyömäasetta. Se pyrki kuitenkin usein lipsahtamaan kädestä ja tippumaan
järveen. Työnantajan määräys olikin, että lyömäasenna sai käyttää vain jotain toisarvoista
rautapalaa. Se ei miellyttänyt, vaan miesten käsinäppäryys parani, kun sieppasivat
kädestä pudonneen vasaran kiinni ennen sen uppoamista veteen.

Uiton loputtua oli kaluston kunnostusta ja valmistelua talviaikaan. Laivat kiskottiin
pääasiassa käsivinssillä telakalle. Se oli kokopäiväistä, hidasta ja raskasta työtä.
Miehiä vaihdettiin välillä, etteivät veivittäjien voimat kokonaan loppuneet.
Viimeisenä hommana oli talven polttopuiden tekemistä uittotalojen puuvajoihin.

                                            Rannankeruukuvia Tirvalta Kuvat: Esa Mikkola

Väliväylällä ei ole tehty varsinaisia tukkilaiselokuvia, mutta elokuvia on tehty. Tänä kesänä televisiosta on voinut katsella kahta Väliväylä-elokuvaa.

RATAVARTIJAN KAUNIS INKERI näyttää tosin enemmän rautatietä kuin vesistöä, mutta Harjussa Väliväylän maisemissa ja Kouvolassa se on filmattu. Elokuva valmistui vuonna 1950 Hannu Lemisen ohjaamana. Se perustuu Jussi Kukkosen saman nimiseen romaaniin. Päärooleja näyttelivät Helena Kara, Erkki Viljos ja Eino Kaipainen. Elokuvaa on sanottu Lemisen parhaaksi melodraamaksi, jossa limittyvät toisiinsa rakkauden puutteessa riutuvat ihmiset, veturin mäntien voima ja kesäinen luonto.

Vuonna 1952 filmattiin Kepsunvirralla Valentin Vaalan ohjauksessa komediaelokuva KULKURIN TYTTÖ.  Siinä oli mukana monta tunnettua näyttelijää kuten mm. Ansa Ikonen, Heikki Heino, Tea Ista, Tarmo Manni, Emma Väänänen, Kirsti Ortola ja Oke Tuuri. Myös kyläläisiä oli avustajina, esim. Eino ja Tyyne Pyötsiä olivat lossimatkustajia.

Kepsunvirralle rakennettiin lossi ja elokuvanteko jouduttiin keskeyttämään aina, kun tukkilaivat ohittivat kuvauspaikan. Näyttelijät puettiin ja meikattiin Toivolan kamarissa. Tea Ista opetteli soutamaan virralla ja hienoja hevosvaunuja säilytettiin Toivolan varastossa. Ansa Ikosta ei Väliväylällä nähty, sillä kartano- ja isommat koskikohtaukset kuvattiin Artjärvellä ja muualla Kymenlaaksossa.

1860-luvulle sijoittuvaa elokuvaa kritisoitiin helpon käsikirjoituksen johdosta. Se oli "viihdyttävää historiallista draamaa" ja kuvasi hehkeitä torpantyttöjä, salskeita ylioppilaspoikia, kieroja rosvoja ja epäluuloisia parooneja. Ohjaaja Vaalan roolituskyky sai kiitosta.

Kyykosken kuohuja Kuva: Hilkka Mattila

Kaunis yksityiskohta Kannuskosken kylämaisemassa Kuva: Hilkka Mattila

 

Nykyistä Tirvaa Kuva: Hilkka Mattila

Hevosmiehet asuivat tässä talossa Tirvalla uittojen aikoina Kuva: Hilkka Mattila

Kuva: Kaarina Teitto

Jaakko Nuppolan fanfaari Jängyn erämiesten majalla aloitti 11.6. uittomuistelujen kesän.


 Aatoksin lämpimin, väylälle käyn takaisin. Koulutien muistan sen ja ystävät  nuoruuden. Ne päivät jäi mieleen muistoineen, kaikkine riemuine, murheineen. Kotiseutua näin muistelen mielelläin. Kuva: Kaarina Teito

Suomen uittoperinneyhdistys ry:n puheenjohtaja Veijo Tidenberg tuli paikalle Kuopiosta. Kuva: Kaarina Teitto

Valkealan Kaarna-Sydän Sisustuskahvila oli tupaten täynnä 20.6. Kuva: Pekka Voutilainen

Kuva: Pekka Voutilainen

Illan juontaja Sakari Viinikainen totesi, että joulu ja juhannus olivat vaihtaneet sääolosuhteissa paikkaa. Tunnelma oli ulkopuolisesta viimasta huolimatta lämmin.

Tunnen syvää kiitollisuutta, kun sain elää nämä tilaisuudet kanssanne.

Tässä on kahden ensimmäisen tilaisuuden kertausta, kolmen viimeisen tilaisuuden kuvasatoon palaan vielä. 

 

Olen avannut kunkin tilaisuuden loppuun kommentointitilan. Laatikko avautuu, kun klikkaa jutun otsikkoa. Kertokaa vaikkapa Väliväylämuistoja, joita on tullut mieleen tai muuta uittoihin liittyvää. Hyvin alkuun päässyttä keskustelua ei malttaisi ihan vielä lopettaa. Väliväylämuistot ovat keräämisen arvoisia.

 

 

Tirva oli aikoinaan merkittävä uittopaikkakunta. Sinne oli sijoitettuna Enso-Gutzeitin metsäosaston johto ja 1950-luvulla se oli usein tukkilaiskisojen pitopaikkana. Paikkakunnalta löytyi useita mestaritukkilaisia kuten esim. Toivo Gardemeister.

Vuosi sitten Tirvan nuorisoseura täytti 100 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi esitettiin kesäteatterissa kotiseutunäytelmä Tirvan Iita. Siinä olivat henkilöinä mukana myös Kiurinvirran työnjohtaja Anna Rautanen ja "kettuneuvos" Toivo Gardemeister ja tukkilaisaikojen muistot.

Tirvan nuorisoseurantalo, Seurala rakennettiin vuonna 1908. Vanhaa kunnioittaen nykyaikaiseksi kunnostettu talo oli todella hieno paikka päättää Väliväylän muisteleminen tältä kesältä.
Seuralan pihalla on kerran kuussa kesätori. Sen asiakkaat ja muut uitoista kiinnostuneet kiertelivät uittokuvatelinettä ja uittomuistot heräsivät.

Kyläyhdistyksen puheenjohtaja Sovi Vääntäjän avattua tilaisuuden käytiin dia-esityksenä läpi Väliväylän Valkealan puoleinen osuus ja katseltiin Esa Mikkolan uittoaikaisia Tirva-valokuvia.

Terttu Horppu, Markku Hannola ja Reino Kauppila kertoivat omista uittoajoistaan ja asiantuntemusta löytyi salin puolelta tosi paljon. Muisteltiin palkanmaksua, miljoonakahveja, merkittäviä työnjohtajia, laivakippareita ja pieniä havereita joita työssä sattui.

Uittomuistojen kesä 2014 päätettiin Kymenlaakson lauluun.

                   Kyläyhdistyksen puheenjohtaja Sovi Vääntäjä toivottaa väen tervetulleiksi

                Terttu Horppu (oik.), Markku Hannola ja Reino Kauppila kertoilivat uittoajoista

Tirva-laivan kipparin Aaretti Honkasen tytär Airi Toikka vaihtaa kuulumisia Hilkka Mattilan kanssa

Kangasvarren koulu on tullut minulle tutuksi viimeisen neljän vuoden aikana. Vuonna 2010 siellä julkaistiin ikimuistoisessa "Ja hinaajat hiljaa ui"-tapahtumassa Kivijärven laivoja koskeva Höyryjen matkassa-kirjani. Silloin lopullisesti tajusin, miten merkittävä Väliväylän uittoreitti oli ja on edelleen väylän varren asukkaille riippumatta siitä, missä he nyt asuvat. Virta vie ja torvi raikuu muistojen väylällä.
Hanhen matkassa-videota katseltiin pari vuotta sitten ja viime vuonna keskityttiin Huopaisen virran uittoihin. Kangasvarren koulu on hyvä paikka kokoontua, tilaa on ja tekniikka on talon puolesta.

Helteisestä säästä huolimatta paikalle tuli yli 80 henkilöä. Ensin katseltiin uittokuvia ja juotiin kahvit. Seppo Purtonen johdatteli haitarimusiikilla uittotunnelmiin "Kaksi vanhaa tukkijätkää, Rantakouvun alla jn...

Kotiseutuneuvos Pekka Siiropää kertoili kansalaissodan ajoista. Pitäjäläiset eivät keskenään vihoitelleet. Olot huononivat, kun vieraspaikkakuntalaisia punaisia tuli paikkakunnalle. Kotkaniemi ryöstettiin ja siellä asui punapäällikkö seuruneineen jonkin aikaa. Kouvolan vankilassa kohtasivat Luumäeltä viedyt "vaaleanpunainen" vartija ja valkoiset vangit. Vangit saivat vartijan saattajakseen kahvireissuille ja yhdessä suunniteltiin pakomatkaa, jota ei kuitenkaan uskallettu toteuttaa. Sodan loppuselvittelyissä vangit takasivat vartijansa hengen.

Väliväylä esiteltiin PowerPoint-esityksen myötä Rutolasta Kannuskoskelle eli Luumäen osuus väylästä kokonaan. Keskustelua virisi jo esityksen aikana. Paikalla oli useita uitoissa mukana olleita henkilöitä.

Haitarimusiikki piristi ja iltaa jatkettiin "tosimuistelemisella".
Annikki Hyytiäinen Kannasvarren nuorisoseurasta jututti uittoveteraaneja Arvo Laaria ja Voitto Pesua. Arvo aloitti uittotyöt 10-vuotiaana ja Voitto 12-vuotiaana. Arvo Laarilla on metsä- ja uittotöistä hyvin vankka asiantuntemus. Hänellä oli myös paljon kerrottavaa sota-aikojen työvelvollisten mukana olosta, siitä miten nuoret perehdytettiin laivatöihin ja kertoili hän myös muutamasta vaaran paikasta.
Voitto Pesu aloitti työt laskemalla puomipuita Huopaisenvirtaan. Varsinainen elämäntyö meni puiden logistiikan parissa. Hän kuljetti autollaan uittojen päätyttyä suuret määrät uppotukkeja sahoille.
Vaaran paikkoja oli useita. Elävästi hän kertoili, miten suuri tukkikuorma levisi hänen päälleen ja viereen sattunut suuri kivi suojasi ja pelasti hengen.
Joensuusta paikalle tullut Rutolasta kotoisin ollut Antero Pasanen muisteli asiantuntevasti ja värikkäästi uittoaikojaan. Myös hänellä oli ollut "tiukka paikka"  tukkeja ylivientilaitokselle tuotaessa.
Immolassa töissä ollut Ilkka Rantala kertoi mukaansa tempaavasti nuoren pojan laivatöistä Ylä-Kivijärvellä.
Yleisö esitti asiantuntevia kysymyksiä ja ilta päätettiin seisten laulettuun Karjalaisten lauluun.
Kiitos Kangasvarren nuorisoseuralle

 Antero Pasanen tukkilaisasussa kertoili muistojaan yhdessä Voitto Pesun ja Arvo Laarin kanssa

 Valokuvanäyttelyn pystytys ja purkaminen sujui jo rutiinilla oik. Kaarina Teitto, Paavo Teitto, Antti Korpela ja Hilkka Mattila

                                     Annikki Hyytiäinen jututtaa Voitto Pesua ja Arvo Laaria

70 vuotta sitten elettiin jatkosodan päiviä. Sotien aikana tanssiminen oli kotirintamalla kielletty. Tanssi on aina ollut osa nuoruutta. Silloilla, ladoissa sekä muissa sopivissa ja sopimattomissa paikoissa kokoonnuttiin salaa tanssimaan. Sodan kauhuja yritettiin edes hetkeksi unohtaa. Jos poliisi sai vihiä asiasta, tanssit lopetettiin välittömästi.
Nuoriso levitti tietoa tansseista suusanallisesti. Erään kerran jatkosodan aikana Voikkaan Mattilassa piti olla tanssit. Koska pitopaikaksi kaavailtu lato oli pieni ja sen lattia huono, väki siirtyi Multahoviin Kymi-yhtiön isoon latoon.
Utin kyläpoliisin johtama kahdeksan kyläpoliisin joukko tuli paikalle. Gramafoni rikottiin ja sen omistajat pahoinpideltiin. Naiset komennettiin riviin toiselle puolelle tietä ja miehet toiselle puolelle tietä. Naisia seisotettiin kaksi tuntia ja miehiä kolme tuntia ennen kuin heidät päästettiin kotiin. Tanssijoita uhkailtiin sakoilla ja nimien julkaisulla Kouvolan Sanomissa. Lehti julkaisi kuitenkin vain pienen ilmoituksen salatansseista ja niiden keskeyttämisestä. (lähde:Saarento-Jokelan kyläkirja).

Kun rauhan aika koitti, rakennettiin uusia tanssipaikkoja kovalla vauhdilla. Väliväylän varrella oli monta tanssipaikkaa esim. Hyppälän lava Utissa, Tirvan ja Kannuskosken lavat sekä Luumäen Risulahti. Ketterät tukkilaiset tanssivat mielellään. "Muistatkos kuinka tytöt me ennen, hurmattiin polkalla vaan".
Höyryhinaaja-Immola pysähtyi joskus järvelle ja laivaväki kävi pari tuntia pyörähtelemässä ennen kuin matka jatkui.

Lavoilla Uttia lukuun ottamatta tanssitaan edelleen. Niillä on teatteria, senjorien päivätansseja ja muutakin ohjelmaa järjestetään.

19.7.2014 klo 16.00-20.00 Risulahden lavalla oli Suvisäpinät. Lukuisa joukko paikallisia yhdistyksiä esitteli toimintaansa. Lapsille oli paljon ohjelmaa; seikkailurata,  erilaisia tehtäväratoja, touhupaikka ja poniajelua. Kaikenikäisille oli karaokelaulua, mölkkykisaa ym. ym.

Väliväylän uittojen kuvanäyttely oli mukana herättelemässä mieliin muistoja ja tarinoita. Tässä yksi muisto ajasta, jolloin ei ollut pankkitilejä eikä -kortteja.
"Tukkilainen HK piti kaikki rahansa aina mukanaan. Hän oli ketterä liikkumaan puiden päällä ja menestystä oli tullut myös tukkilaiskisoissa. Kerran hän kuitenkin luiskahti veteen ja rahat kastuivat. Kertoja kuvaili, miten isoja seteleitä oli kuivamassa Lakkalan uittotalon pitkällä pöydällä."

 

Edelleen Kannuskoskella kosket kohisevat ja mylly jauhaa. Vesistö halkoo kylää kapeikkoina, järvinä ja virtoina.

 

Kannuskosken kuohuja; Mankin patorännin pituus oli aikoinaan 40 metriä 

 

Ruokokoski, jossa uittoränni oli aikoinaan 72 metriä

 

Väliväylän uitto työllisti uiton viimeisinä vuosina vv. 1952-1964 yhdessä vuorossa työskenneltäessä 18 henkilöä ja kahta vuoroa tehtäessä 32 henkilöä. Koko kylä opettajaa ja räätäliä myöten oli mukana uittotyössä. Mukava oli kokea, että uittoa muisteltiin myös koko kylän voimin. Kannuskosken seuratalolle tuli helteisestä säästä huolimatta noin 100 henkilöä 13.7.2014 muistelemaan Väliväylän uittoja.

 

 

Kyläyhdistyksen puheenjohtaja Timo Joukanen toivotti väen tervetulleeksi. Laulettiin Kymenlaakson laulu ja dia-esityksen myötä heräteltiin muistoja ja keskustelua. Uittoasiantuntijat vasemmalta Teuvo Nikunen, Martta Lakka, Viljam Punkkinen, Matti Saarilaakso, Olavi Sorsa, Erkki Venäläinen ja Timo Rauhala kertoilivat kukin työhistoriaansa ja ajankuvia. Tukkilaiskisat, röllit, pimpsariajat, uittotyön vaaranpaikat ja monet, monet muistot palasivat mieliin. Yleisö eli mukana ja tuli mukaan keskusteluun. Alli Backas oli tullut paikalle Liljendalista saakka.

 

Loppulauluna oli Karjalaisten laulu: Lauluna sen kosket kuohuu, järven aallot loiskuaa. Säveleitä salo huokuu, ikihongat humajaa.

 

Vielä on otva paikoillaan...... Kuvat: Hilkka Mattila

 

 

 

 

 

 

 

 

Kannuskosken kylä sijaitsee kahden kunnan alueella. Virallisesti vain Luumäen puolella oleva osa on Kannuskoskea ja Kouvolan puolella oleva osa Sorsalaa. Kuntien sekä  maakuntien Etelä-Karjalan ja Kymenlaakson raja kulkee järvessä, tämä puoli on Luumäkeä ja vastaranta Kouvolaa. Kylä on kuitenkin toiminnallisesti yhtenäinen.

                          Kylämaisemaa ilmasta käsin Kuva: Kannuskosken marttojen kokoelmat

Jo 1900-luvun alussa kylässä oli reippaita henkilöitä, jotka avustivat kotkalaista Etelä-Suomi-lehteä. Tässä muutamia uutisia:

Haapapuut käyvät hyvin kaupaksi nykyään Valkealassa Kannuskosken tehtailla, koska kymmeniä hevosia vetelee niitä joka päivä niin sanotun tehtaan varastotarhaan, minne niitä jo onkin kasautunut monen monia suuria läjiä. Tarkoitus lienee noista puista ruveta valmistamaan pahvia, jonninmoista tavaraa tätä ennen on tehty ainoastaan kuusista sanotussa tehtaassa (9.4.1903)

Puolukkalaatikot valmistuttaa haapapuusta Valkealassa Kannuskosken tehtaan insinöörinrouva C Colliander, joka sanottuja marjalajeja välittää suuret määrät Saksaan, missä mainitut marjat käyvät erittäin hyvin kaupaksi sanotunlaisissa laatikoissa, mitkä eivät muuta marjojen maksua. (22.8.1903)

Kotkan sahoja kohti oli matkalla tämän kuun 13 päivänä Valkealassa Kannuskosken tehtaan uittamon (tukkirännin) kautta kulkemassa kaksi oikein vanhan kansan sahapölkkyä, koskapa eivät sopineet kulkemaan veden varassa tuon uittamon läpi, vaan ne piti suuren miesvoiman avustamana vetää alas. Harvoin enää moisia puita saa nähdä.

Sähkövaloa ruvetaan hankkimaan Valkealan Kannuskosken tehtaalle. Siihen tarvittavia alustavia laitoksia on ryhdytty jo valmistelemaan (6.2.1904)

Ensimmäinen sähkölamppu loisteli Kannuskosken tehtaalla Valkealassa tämän kuun 13 päivän illalla ja seuraavana yönä valaisten puuhiomorakennuksen toista kerrosta (18.2.1904)

Hioketehtaalla uusittiin vesiturbiinien ränni ja tämä osa tehdasta seisoi. Ränni uusittiin perusteellisesti ja työtä tehtiin yötä päivää kaarilamppujen valossa. Tehtaan työläiset olivat työllistettyjä tehtaan maatilan töissä. Uusi ränni vuoti uutena ja sitä tilkittiin ulkoa päin. Tehtaalla otettiin myös käyttöön kuorintakentän vanhat kuoret polttoon. (7.9.1905)

Omituinen vahinko sattui tämän kuun 16 päivän iltana Valkealan Kannuskosken tehtaalla työmies Vihtori Lakalle, kun hän silloin pidetystä tilistä saatuaan rahoja noin 400 markkaa papereissa, pani ne pahvien väliin eväskoppaansa, jonka antoi kuuron sisarensa kotiin vietäväksi, missä äitinsä, rahoista mitään aavistamatta, viskasi tavan mukaan tahrautuneet pahvit hellanuuniin palamaan ja siten joutuivat rahatkin liekkien uhriksi (23.6.1906)

Paksuja sahapölkkyjä on tullut tänä kesänä pienempien puiden ohella Valkealan vesireittiä Kannuskosken uittamon kautta, koska niitä töin tuskin on saatu melkoisen avarasta uittosuppilosta läpi mahtumaan. Nuo aarnipetäjät ovat kasvaneet Raja-Karjalan kankailla, josta ne ovat johdetut Saimaan vesistön kautta ja Lappeella olevan Rovontaipaleen ylitse sanottuun vesireittiin solumaan edelleen Kotkan sahoja kohti (2.4.1906)

Lähde: Timo Lehmusen masinistikirje 6/2013

Ruokokosken toinen tehdas Kuva: Kannuskosken marttojen kokoelmat

Vielä on puomi paikoillaan.
Koskessa voimaa on.
Keksi vain joutaa uinumaan
kupeella kallion.
Niin hiljaa, niin hiljaa
menneeseen muistot vie.

Ulkona satoi ja tuuli, mutta sään koleus ei haitannut, kun yli 100 henkilöä löysi istuinpaikkansa Valkealan KaarnaSydän SisustusKahvilassa 17.6.2014.

Saarento-Jokelan kyläyhdistyksen puheenjohtaja Tuula Rinne toivotti läsnäolijat tervetulleiksi. Aikaisempi uittojen muisteluaika ja valokuvanäyttely palasivat mieliin Anja Talo-Lehdon kronikan avulla. Kyläyhdistys on tehnyt hyvää perinteidenkeruutyötä ennenkin.

Hilkka Mattila esitteli 13 kuvan avulla Väliväylää ja Timo Lehmunen kertoi uittokaluston teknisiä yksityiskohtia.
Yleisö oli lähekkäin kuin tukit ruuhka-aikana Käyrälammessa ja tunnelmaa oli, kun Ari Klem tulkitsi upeasti monta kaunista laulua kuten Viimeinen tukkilainen, Väliaikainen, O sole mio jne..

Kaikki istuivat hiiren hiljaa, kun illan sympaattinen juontaja Sakari Viinikainen johdatteli kysymyksillään Heikki Ikosta, Markku Palmua, Matti Erosta, Hannu Parosta ja Eeva Räisästä muistelemaan uittokesiään Väliväylällä. He kaikki olivat olleet uittojen loppuvuosina kesäharjoittelijoita.

Palkan määrän muodostuminen oli edelleen epäselvä. Pyräslisät, ylityöt ja erilaiset tuntipalkat toivat palkanmaksupäivinä yllätyksiä. Pikkupoikana palkkapäivinä laulamalla markkoja ansainnut Markku Palmu ilahdutti meitä pravurillaan "Mimmi ui vain käsipohjaa". Tosin markka jäi nyt saamatta.

Nuoria poikia ihmetytti monta muutakin asiaa. Telakoinnin jälkeen vanhemmat miehet joskus "unohtuivat" rölliin. Loppusiivouksia ei silloin tehty, vaan kesämuistoja huuhdottiin heti kurkusta alas.

Harjunjoella koettiin myös luonnonihmeitä. Joki virtasi vasta- tai myötävirtaan Kymijoen vesitilanteen mukaan.

Eeva Räisäsen työtila Väinölä-laivassa oli pieni ja ahdas ja työmatka joka aamu eripituinen. Laiva ei liikkunut aikataulun mukaan, vaan työpaikka oli aina eri paikassa. Nuoruus ja mukava työyhteisö antoivat voimia ja intoa Väliväylällä harvinaiseen laivaemännän työhön.

Matti Erosella oli mukanaan kamera, jolla hän otti aikoinaan uittokuvia mm. Tukkien matkassa-kirjan kansikuvat.

Kymenlaakson laulu laulettiin seisten koko porukalla.

Myös Väliväylään sopivat sanat:
"sinun koskesi lainehin ylpein yhä uusia arvoja luo
ja lainehes päivässä kylpein, ne lapsilles leivän suo"

Kahvin ääressä vaihdettiin kuulumisia, katseltiin uittokuvia, tavattiin entisiä ja uusia tuttavia.
Väliväylä ja sen uittoaika on vahva yhdistävä kotiseutumuisto.

Heikki Ikonen, Markku Palmu ja Matti Eronen Sakari Viinikaisen jututettavana.

Kuva: Pekka Voutilainen

 

 

Eeva Räisänen , Hannu Paronen ja Sakari Viinikainen

Kuva: Hilkka Mattila

Matti Erosen kamera Kuva: Pekka Voutilainen

Viimeiset tukit Jokelan sillan alla vuonna 1964

Kuva: Esa Mikkola

                                            Silloin kun ennen uitettiin, koskessa kulki puu.
                                           Miehistä voimaa tarvittiin, auttanut kun ei muu.
                                           Niin hiljaa, niin hiljaa elämä illan toi.
                                           Niin hiljaa, niin hiljaa vain Näkin kantele soi.

Uiton muistomerkki valmistui vuonna 2009

Kaunis sää suosi kesän 2014 ensimmäistä uittomuistojen iltaa ja paikalle saapui noin 80 henkilöä.
Jängyn erämiesten maja on erinomainen paikka palata uittoaikoihin, koska sen pihassa on Väliväylän uittojen muistomerkki. Taustalla virtaa Jängynjärvi ja Rutolaan on lyhyt matka.

Juhla alkoi Jaakko Nuppolan puhaltamalla alkufanfaarilla. Kylätoimikunnan puheenjohtaja toivotti osallistujat tervetulleiksi ja sitten lähdettiin kuvien avulla kulkemaan pitkin 116 kilometriä pitkää Valiväylää.

Pieni keskustelu virisi puuttuvasta Väliväylän uittomuseosta ja Rutolan ylivientilaitoksen rakennusten kunnosta. Suomen uittoperinneyhdistyksen puheenjohtaja Veijo Tidenberg toi tilaisuuteen yhdistyksen terveiset ja muisteli omalta osaltaan uittoaikoja. Tukkien matkassa-kirjan toteutuksessa monin tavoin avustanut Timo Lehmunen kertoi yksityiskohtia uittoajoista.

Jaakko Nuppolan torvi soi kauniisti "Paimentytön-sävelin" ja Paavo Teitto johdatteli uittoveteraaneja kertomaan omia muistojaan. Laivojen Immola ja Ola matkoista sumuisella järvellä, pimpsipojan halkokärräyksestä, miljoonakahvien tarjoiluista ja monesta muusta hilpeyttäkin herättävästä asiasta kuultiin omakohtaisia muistoja.

Karjalaisten laulu kajahti Arvo Laarin aloittamana yhteislauluna ja sitten siirryttiin ulos kahvittelemaan, katselemaan uittokuvia ja vaihtamaan kuulumisia.

Kiitos emännille, esiintyjille ja puheenvuorojen käyttäjille!



Vas. Jouko Suoknuuti, Veikko Anonen, Arvo Laari, Pertti Juvonen ja Rantala

 

Kuusankosken Pilkanmaalla asuva Timo Lehmunen on höyrykone- että höyrylaiva-expertti. Hän on vuosien mittaan koonnut melkoisen tietomäärän Väliväylän uitoista. Timo ei panttaile tietojaan vaan olen  saanut häneltä lukuisia "höyrykirjeitä" ja apua tietojen keräämisessä.
Timo on myös karavaanari ja 23.-25.5.2014 hän toi karavaanariystäviensä ihmeteltäväksi Valkealan Kevättiin omatekoisen höyryaluksensa Kellokallio2:n. Venemessuilla alus keräsi kovasti ihailijoita. Esillä oli myös kuvia Väliväylällä käytössä olleista höyryaluksista.
Minulla on kirjani alusluettelossa 14 höyryalusta. Timolla oli lisäksi mukana kuva Saimaan puolella hinanneesta  Ruttois-höyryvarppaajasta. Se rakennettiin 1891 Varkaudessa. Pituus oli 23,1 x leveys 4,80 x syväys 1,70 m. 52 IHV, compound-kone oli rakennettu Varkaudessa ja höyrykattila myös siellä. Alus toimi Rutolan ylivientilaitoksen linjavarppaajana.
Jätin kirjasta pois myös Rutolassa ja Saimaalla toimineen höyryhinaaja Pankalan. Sen rakennusvuosi ei ole tiedossani. Pituus 12,20 x leveys 3,10 m. Alus oli Kuokkaistenkosken rautaruukin käytössä Pielisellä ja siirtyi vuonna 1904 Ab Pankakosken nimiin, jolloin sitä uudistettiin Lehtoniemen konepajalla. Pankakosken oston yhteydessä alus siirtyi W. Gutzeit & Co:lle vuonna 1909.  Alus upposi Pien-Saimalla 1920-luvulla.
Rutolan uittajat muistelivat tapausta: Elettiin kieltolain aikaa ja Pankalaa oltiin siirtämässä hinaamalla Savonlinnaan. Alus oli sidottu höyryhinaaja Hovinsaaren perään ristikkäisillä kiinnitysköysillä, jolloin sen piti kulkea perässä ilman ohjausta. Pankalan miehistö siirtyi Hovinsaareen naukkailemaan porukalla pirtua. Aamulla huomattiin, että perässä oli vain kiinnitysköydet. Uppoamispaikka jäi arvoitukseksi.
Muita Rutolan alueella kulkeneita höyryaluksia olivat Aino ja Antti. Aino siirtyi vuonna 1909 Ala-Kivijärvelle. Toinen Ala-Kivijärven höyryalus oli Jylle.
Jängynjärven ja  Ylä-Kivijärven alueella kulki höyryvarppaaja Wäinölä, joka siirrettiin v. 1952 höyryhinaaja-Väinölänä Valkealan vesille. Tilalle Ylä-Kivijärvelle tuotiin höyryhinaaja Immola. Pienempiä höyryaluksia olivat Jängyllä Ola ja Risto. Risto oli vuodet 1891-1939 Tirvan alapuolella ja vuodesta 1958 uiton loppuun Jängyllä. Ola dieselöitiin vuonna 1953. Jänkö hinasi Jängynjärvellä vuodet 1891-1923. Sen nimi on nykyisin Koitere.
 Höyryvarppaaja Kyykoski kulki Kannuskosken ja Kyykosken väli vuodet 1909-1921. Sen nimi on nykyisin Möhkö. Höyryvarppaaja Tirva oli väylällä Tirvan yläpuolen vesillä vuodet 1892-1952 ja Sievä Tirvan alapuolella vuodet 1908-1951. Rapu varppasi väliä Auvonen-Koskela vuodet 1893-1955, jonka jälkeen se romutettiin.
Reitin viimeinen höyrylaiva-Lappala veti tukkilauttaa nimikkojärvensä yli vuoteen 1953 saakka.
Todella ainutlaatuisia höyryaluksia koko Suomessa olivat Väliväylän höyryponttoonit eli ns. saksat, röllit tai röllät. Ne nimettiin kulkuvesistönsä mukaisesti eli mm. Myllylampi, Kärenlampi, Uirinjärvi, Jänköjärvi, Jängönsuu, Lakanjärvi, Lakanvirta, Kannusvirta, Kyykoski, Taikinakoski, Kiurinvirta, Karhulanjärvi,, Kärenlampi, Jokela ja Mattilanjoki.

 Alukset kulkivat uittokesien ajan työvesillään vuorokaudet ympäri. Miehistö oli paikkakuntalaisia. Laivan pillin huuto aloitti kesän ja rytmitti muutenkin paikkakunnan elämää.

 

Timo Lehmunen esittelemässä Kellokallio2:sta ja Väliväylän höyryalusten kuvia 24.5.2014

Antti Suursalmi syntyi Luumäellä Salmen kylässä. Nuoruutensa hän vietti Pietarissa, jossa oppi venäjän kielen. Sen johdosta häntä alettiin kutsua Luumäellä Ryssä-Antiksi.
Talvisin hän toimi kulkukauppiaana. Antti puhui ja nauroi paljon. Kauppamatkat kylästä kylään hän kulki jalkaisin. Laukussa oli mukana kaikenlaista pientä rihkamaa kuten peilejä, kampoja, nappeja, neppareita, neuloja, naskaleita, ompelulankoja, kantti-, ja kuminauhoja yms. Tervehtiessään Antti nauroi ja nosti korkealle karvahattuaan. Kaupanteon ohessa hän tanssi ripaskaa ja näytti miten norjasti lapikas nousi kannikkaan.
Antti tunnettiin laajalti Etelä-Karjalassa ja Kymenlaaksossa, erityisesti Viipurissa hänellä oli paljon ystäviä. Luumäen ulkopuolella häntä kutsuttiin Salmen Antiksi.
Keväisin Antti oli mukana jokiuitoissa. Vielä 1940-luvulla hän toimi työnjohtajana Naistenjoella.
Kesät Antti vietti kalastaen. Taloista hän vuokrasi kaloja vastaan veneen, onki ja uistin hänellä oli omasta takaa.
Kerran kauniina kesäpäivänä Antti oli kalassa Ala-Kivijärvellä. Laiva varppasi tukkilauttaa onkipaikan ohi. Antti oli laivamiesten hyvä tuttu, joten hänet huudettiin laivaan kahville.
Laivamiehet tiesivät, että Antti oli vahvan kahvin ystävä ja kahvin juotuaan hän pierrä paukautteli. He päättivät keittää oikein vahvan sikurikahvin testatakseen vaikuttaako se hänen vatsansa toimintaan. Kepposten tekeminen oli uittomiesten ainainen huvi.
Sikuria käytettiin kahvin jatkeena etupäässä taloudellisista syistä. Jo pienikin sikuripala kahvijauheen mukana antoi kahville tumman värin. Se ei parantanut kahvin makua, vaan sikurin käytöllä haluttiin säästää kallista kahvia.
Sikuria myytiin pyöreissä, tummansinisellä paperilla päällystetyissä topeissa, joiden pituus oli noin 20 cm ja halkaisija noin 4 senttiä.
Laivamies pilkkoi isoon laivakahvipannuun kokonaisen topan sikuria ja toisella topalla sekoitteli seosta. Kahvijauhoja ei pannuun laitettu lainkaan.
Koska sää oli hyvä, koko laivamiehistö tuli seuraamaan Antin kahvitusta. Antti kohteliaana miehenä pyyteli heitä samaan kahvipöytään kanssaan, mutta miehet selittivät yhteen ääneen, että laivalla on sellainen tapa, että vieras juo ensin ja miehistö sitten kun ehtii. Heti ensimmäisen ryypyn jälkeen Antti meni hiljaiseksi, mutta joi koko ison mukillisen loppuun. Viimeisen kulauksen jälkeen hän sanoi "Ettepäs järkiään laittaneet vielä toista paketillista tuohon pannuun".
Hiukan laivamiehet pettyivät, kun Antti pystyi juomaan koko mukillisen sikurikahvia, eikä kuultu mitään erikoisempia paukahduksiakaan.
Anttia kahviteltiin joskus  1930-luvulla. Tarinan kuulin Pertti Saareksilta, joka oli kuulut sen Jylle-laivan laivamiehiltä.

Antin venäjän kielen taito oli tarpeen, kun jatkosodan aikana alueella oli sotavankeja.

Väliväylä on Gutzeit-yhtiön aikoinaan antama nimi Luumäen-Valkealan tukkien uittoreitille ja nimi vakiintui yleiseen käyttöön. Peruskartoissa sitä ei ole, mutta melojat ovat nimen ottaneet käyttöönsä.
Reitti alkaa useista Vuoksenvirran vesistön rajalla sijaitsevista pienistä järvistä, lammista ja puroista, jotka purkavat vetensä Luumäen ja Lemin pitäjissä  Kouvolan-Viipurin radan pohjoispuolella olevaan laajaan Ylä-Kivijärveen.

Mitä vesistöjä väylään kuuluu? Lukuisia!  Käytössä on myös lukuisia nimiversioita, joten täysin oikeista nimistä en rupea lyömään vetoa. Luettelen tässä niitä sen mukaan, kun fil.tohtori ja Suomen tie- ja vesirakennusten ylihallituksen hydrografisen toimiston johtaja Edv. Blomqvist niitä nimitteli vuonna 1911 teoksessaan Lisiä Suomen hydrografiaan. Niitä vesistöjä, joita ei kirjaan sisälly, nimittelen useimmiten kuulemillani nimillä.
Järvet: Jängynjärvi, Ylä- ja Ala-Kivijärvi, Lakanjärvi, Ruokojärvi, Immosenjärvi, Alusjärvi, Tirvajärvi, Tarhajärvi, Rapojärvi, Haukkajärvi, Karhulanjärvi, ja Lappalanjärvi.
Joet ja virrat: Huopaisenvirta, Vuonteenvirta, Lakanvirta, Kannusvirta, Niskavirta, Suurosenvirta, Vääntäjänvirta, Kiurinvirta, Mankinvirta, Auvosenvirta, Kepsunvirta, Miettulanvirta, Käyräjoki, Jokelanjoki ja Harjunjoki.
Varsinaisen uittoreitin ulkopuolella Rutolassa käytettiin uittoon Myllylampea ja Kärenlampea ja väylän loppupäässä tukkeja uitettiin Käyrälammessa.
Koskia oli paljon. Jonkinlainen putouskorkeus oli Lakan-, Hakorisun-, Ruoko.- Kannus-, Kyy-, Sauna-, Koivu-, Taikina-, Ruuna-, Paju-, Auvosen-, Koskelan-, Jyrään-, Immosen-, Paas- ja Jokelan myllykoskissa.

Gutzeit- (myöh. Enso-Gutzeit) yhtiö kuljetti väylää pitkin tukkeja vuosina 1890-1964
Tänä vuonna tulee kesäkuussa 50-vuotta uittojen päättymisestä ja heinäkuussa 124 vuotta niiden aloittamisesta.

Olen viimeisten vuosien aikana kuullut monia tarinoita Väliväylän uittoajoista. Kirjoittelen niistä tässä blogissa. Tule mukaan uittojen aikaan!